Jäljet lumessa

Keskiviikko 26.3.2014

Hektinen talvi alkaa olla töiden puolesta takana ja nyt on aika palkita itseni. Olin jo kauan sitten havitellut matkustavani paikkaan, jossa minulla on mahdollisuus rauhoitttua ja keskittyä vain ympäröivään luontoon. Niinpä päätin helkuussa varata itselleni matkan Huippuvuorille - paikkaan, jossa on enemmän jääkarhuja kuin vakituisia asukkaita. Koska talvikin on ollut vähäluminen, nyt sitä olisi tarjoilla enemmän kuin tarpeeksi.

Lähes kaikki tarpeellinen ennakko informaatio on kerätty ja kirjat, jotka tilasin on luettu. 

Enää muutama päivä ja tätä kaikki suunniteltu muuttuu todeksi. Tosin ennen sitä on vielä keksittävä kuinka saan sullottua kaikki tarvittavat kamat rinkkaan. Vaatteiden puolesta tuskin tulee ongelmaa, mutta kamera ja siihen liittyvät romut onkin sitten toinen juttu. No joka tapauksessa seikkailu alkakoon.

Perjantai 28.3.2014 aamu

Vihdoinkin...

Tuli se aamu sittenkin, kun laukut on pakattu ja odotukset korkealla. Vaatetuksen valinta ei ollut vaikea, mutta kameraläjän kanssa olikin sitten haastetta - mitä mukaan ja mitä jätetään kotiin, tuskallisia valintoja. Siltikin reppuun sullottu kalusto painoi yli kymmenen kiloa. Onneksi kuljettava lentoyhtiö ei punnitse käsimatkatavaroita.

Seitsemän tuntia matkustamista edessä. Lento kulkeen Oslon kautta. Kenttä onkin suhteellisen tuttu viimeiseltä vuodelta. Olen jo mennyt laskuissani sekaisin siitä kuinka usein olen tuolla kentällä käynyt, mutta tänä vuonna tämä on seitsemäs kerta. No, onneksi pomppu on nopea ja jatkolento lähtee jo reilun tunnin päästä eteenpäin. Perillä pitäisi odottaa uusi lumi ja kipakka 10-15 asteen pakkanen, joka tässä tapauksessa on oikeastaan paras mahdollinen säätila. Tänään on tarkoitus tutustua Longyearsbyenin kyläpahaseen ja valmistautua huomiseen 210 km:n moottorikelkkasafariin. Täältä tullaan Svalbard.

Perjantai 28.3.2014 ilta

Niin ne unelmat vain käyvät toteen, kun niihin riittävästi uskoo. Lentokone parkkeerasi viimeinkin itsensä Longyerbyenin lentokenttäterminaalin eteen. Oslon pompun jälkeen olimme tehneet vielä yhden pitstopin Tromsassa. Sielläkin jouduttiin keräämään tavarat koneesta ja siirtymään terminaaliin, josta palattiin kymmenen minuutin kuluttua takaisen. Ilmeisesti tällä on jotain tekemistä Svalbardin verovapauden kanssa - ehkä.

Kentällä odotti lentokenttäbussi, joka kiersi lähes kaikki mahdolliset hotellit 68NOK:n hintaan. Gjestehuset 102 oli yllättäin viimeisenä pysäkkinä. Majoituksen taso oli juurikin sitä luokkaa kuin osasin odottaa - ei mitää murjua, mutta kaikki hyvin pelkistettyä. Toisaalta, tällä reissulla huoneessa on tarkoitus piipahtaa vain nukkumassa ja katselemassa aikaansaannoksia.

Pikainen kamojen purku ja sitten käpöttelemään alas kohti kylää. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Ongelma on nyt vain se, että tuo sama näkymä pitäisi taikoa kameran muistikortille jotenkin. 

Kuljettuani kutakuinkin kylän ympäri, sipasin vatsan täytteeksi pakallisen hampurilaisen SvalBar:ssa. Täytyihän kyytipoikana ottaa loman ensimmäinen olutkin, joka muuten jäi päivän viimeiseksi. Saatuni vatsan täyteen hyvästä ateriasta, alkoi aurinko painua mailleen valaisten vastarannan vuorenrinteen melkoisen hienolla tavalla. Taas oli suomipoika suu ammollaan tämän karun luonnon kauneudesta.

Nyt sitten iltapuhteiksi reppu lähtökuntoon. Huomenna suunnistetaan heti kahdeksalta moottorikelkoilla kohti Pyramidenia, joka on venäläisten hallussa oleva vanha kaivoskaupunki. Tosin asukkaita siellä ei tänäpäivänä juurikaan ole.

Lauantai 29.3.2014

Kummallista kyllä tähän aikaan vuodesta täällä valostuu jo viiden aikaan aamulla ja se tiesi sitä, että olin täysin hereillä. Hyvin jäi aikaa valmistautua päivän reissuun enen aamiaista. Täällä on tapana, että turistit noudetaan päivän äksöneihin hotellilta, joten auto korjasi minut talteen 8:15, aivan kuten oli sovittu. Noudimme vielä kolme norjalaista kaverusta mukaan. Tosin tässä vaihessa oppaamme kertoi, ettei Pyramidenille ollut menemistä. Luonto oli siis järkännyt suunnitelmiin muutoksen. Kyseisellä reitillä oli lumivyöryvaara ja koska paikallinen jäätilannekin oli heikohko, meillä ei olisi riittänyt aika kulkea tuota matkaa edestakaisin kiertoreittejä pitkin. 

Kytö kelkkailemaan ja kuvaamaan oli kuitenkin sen verran suuri, että päädyimme tekemään matkan Barentsburgiin - venäläisten kaivoskaupunkiin, jossa oli ympärivuotisesti 350 asukkia. Tätäkin reissua oli pidennettävä lumivyöry vaaran vuoksi. Se ei toki haitannut minua lainkaan, koska olin varautunut ajamaan varsin pitkän päivätaipaleen.

Sää oli mitä parhain kelkkailulle. Pakkasta oli hieman alle 10 astetta, joskin tuuli tuiversi alumatkasta aika navakasti. Hyvillä varusteilla sekään ei haitannut menoa. Koska porukkamme oli varsin pieni, pysähtelimme aina hyvän kuvauspaikan tullen. Reittikin oli hieman mutkikkaampi kuin suuremmille porukoilla ja siksipä kuvauspaikkojakin oli tarjoilla varsin paljon.

Kyllä valkoinen aavikkokin voi olla kaunista. 

Kolmen tunnin ja sadan kilometrin ajon jälkeen saavuimme Barentsburgiin. Kaupunkia on rakennettu viime vuosina uusiksi, jotta sinne saataisiin lisää turisteja. Tosin täytyy myöntää, että sinne kulkeminen on hieman haasteellista. Vaihtoehtoina on talvisaikaan moottorikelkka ja helikopteri sekä kesällä laivat. 

Kylä oli hyvin venäläistyylinen Lenin patsaineen ja vasra-sirppi monumentteineen. Myös venäläinen leväperäisyys näkyi hyvin. Kuunostamattomat talot ja järkyttävä määrä rojua oli tuon kylän tavaramerkki. Tosin on pakko myöntää, että paikalliset olivat koristelleen koulurakennuksen varsin taidokkaasti.

Lounaan söimme vasta valmistuneessa hotellissa ja se oli kieltämättä erittäin maukas, eikä maku johtunut pelkästään siitä, että olimme ulkoilleet koko aamupäivän.

Matka jatkuin toista reittiä takaisinpäin. Kuljimme pitkin vihreään laaksoa, joka on saanut nimensä siitä, että kesäaikaan se on saarella niitä ainoita vehreitä alueita. Erään tauon aikana sain sitten vihdoinkin jätettyä omat jälkeni Svalbarin saarelle. Tosin en jaksa uskoa, että noista jäljistä pääsisivät tulevaisuuden historoitsijat nauttimaan, mutta ainakin tämän kuvan ajaksi ne lumeen jäivät.

Eikä tälle saarelle todellaakaan hyvällä tahdollakaan halua jättää pysyviä jälkiä, sen verran kaunista luonto on täällä.

Loppumatkasta juotiin kavit vielä porojen touhuamistamme katsellessa.

Ei tarvinnut suihkun ja ruokailun jälkeen miettiä baariin lähtöä, sen verran oli väsähtänyt mies, että hotellihuoneen sähky kutsui hyvin pian vatsan täytyttyä.

Sunnuntai 30.3.2014

Edellisen päivän ajot painoivat sen verran, että yöunista tuli poikkeuksellisen pitkät - tosin heräsin vanhaa aikaa kahdeksan maissa. Unta ei kuitenkaan tarvinnut illalla odotella. Aamupala vatsan täytteeksi ja huoneeseen varusteiden pakkaukseen. Tarkoitus oli käydä kuvaamassa kylän ympäristöä hieman tarkemmin.

Pakkasta oli aamulla rapiat 15 astetta ja tuuli oli kohtalainen, joten taas sai miettiä pukeutumisen tarkasta. Ajatuksenahan oli olla koko ajan liikkeellä, muuta valokuvatessa pysähdyksiä tulee väistämättä. Aloitin matkan Longyersbyenin solan itälaidalta. Päästyäni tietä jonkin matkaa, sain omasta mielestäni loistavan ajatuksen, kiipeäisin solan reunamaa hiilenkuljettimen tolpan juurelle. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä, joten ryhdyin tuumasta toimeen. Totuus oli kuitenkin toisenlainen, kiipeäminen ei ollutkaan niin ripeää ja helppoa kun olin ajatellut. Välillä oli lunta, toisinaan jäätä ja sitten irtonaista kivikkoa. No kun aloitettu oli niin sinnehän sitten mentiin. Maisemat palkitsivat kiipijän. Näkymät kylään ja ympäristöön olivat huikeat. Kaupantekijäisiksi pääsi vielä ihastelemaan kivihiilen jäämiä, joita oli ammoisina aikoina pudonnut tolpan juurelle.

Siinä se sitten on Longyearbyen, tuon enempää ei muutamaan taloa ja teollisuus aluetta lukuunottamatta ole. Kun kylä sitten lopulta oli saatu kuvattu alkoi matkan karmein vaihe - alastulo. Jos ylös kipuamisessa oli ollut tekemistä, niin alastulo se vasta vaikeaa olikin. Ja kun lopulta pääsin alas muistin, että jääkarhuvaara solan rinteillä oli todellinen. No loppu hyvin kaikki hyvin.

Kipuamisen jälkeen suuntasin, yllätys yllätys, kirkolle. Olen lähes aina ulkomailla vieraillessani käynyt ainakin yhdessä paikallisessa kirkossa - mieluiten pieni ja idyllinen, aivan kuten tämäkin.

Kirkon tatosta roikkuin purjevene muistuttamassa meitä menneiden aikojen rankoista ammateista - hiilen luohioiden lisäksi. Sitten hitaasti mutta varmasti kohti keskustaa lounaalle. Paikallisen Radisson Blu hotellin baarista löytyi kohtuullisen hyvä fish and chips. Pikaisen lounaan jälkeen matka jatkuin rantaan katsastamaan josko koiravaljakkoja olisi saapumassa. Nyt ei tuuri tältä osin osunut kohdalleen, mutta sitäkin enemmän moottorikelkkoja palasi päivän reissulta.

Paljon jäi siis kuvia kameraan tämän kierroksen aikana. Kaikkiaan Ambitin mukaan tuli tarvottua vajaa kymmenen kilometriä. Kevyen päivällisen jälkeen palattuani kiemurellen majapaikkaani noin 12 km oli mittarissa. Ei siis huono urheilusuoritus päivälle.

Nyt valmistautuminen huomiselle itärannikon reissulle. Toivotaan, että onni tällä kertaa suosii ja päästään sinne minne pitikin mennä. Ennakkotietojen mukaan itärannikolla on liikkunut varsin tiuhaan jääkarhuja, joten mahdollisuus saada edes suttuinen etäkuva pitäisi olla hyvä. Huomenna siis ollaan tämän suhteen viisaampia.

Maanantai 31.3.2014

JiiHaa! Huima reissu itärannikolle on heitetty. Sää suosi jälleen kerran reissulaista. Pakkasta toki oli 18 astetta ja tiilikin kohtalainen, mutta hyvillä varustella ja oikealla mielellä matka taittui. Ajaminen oli tällä kertaa huomattavasti löysempää kuin Barenzburgin reissulla. Reitti oli lähes moottorien tasoista muutamia ahtaita paikkoja lukuunottamatta. Toki pysähdyimme välillä levähtämään ja ihailemaan valkoista aavikkoa. 

Luonnon todellisen voiman käsittää vasta sitten, kun sen kanssa on joutunut taistelemaan. Tällä kertaa luonto oli meidän puolellamme ja piti kelin juurikin kuvan mukaisena koko reissun ajan. Vain muutamaan päivää aikaisemmin sama reissu on jouduttu keskeyttämään huonon kelin vuoksi. Tilanne oli mennyt niin kriittiseksi, että oppaat olivat joutuneet pystyttämään teltan, jotta retkellä mukana olleet pääsivät säältä suojaan. Näkyvyyttäkään ei ollut kuin 20 metriä, mikä oli tehnyt kelkalla ajamisen mahdottomaksi ja jopa vaaralliseksi. Kolme tuntia teltassa kyyhötettyään he olivat pääseet kotimatkalle, mutta silloinkin yksi kelkoista oli jäätymisen vuoksi hylättävä maastoon. 

Me pääsimme kuitenkin määränpäähän - jäätikön reunalle, jossa jääkarhuja oli todellakin nähty. Jälleen kerran huikeat maisemat pistivän miehen mietteliääksi.

Ympärillämme olevan jäätikön reuna kohosi n. 60 metrin korkeuteen ja auringon paisteessa se värjäytyi turkoosiin - upeaa katseltavaa. Jäämassa, jonka reunalla olimme uloittui kilometrien päähän. Sen korkein kohta oli lähes 600 metrissä ja koko massa liikkuu kohti merta noin metrin vuodessa. HUH!

Ja kun tästä kaikesta jäämassasta oli selvitty suuntasimme matkamme kohti jään reunaa. Aivan reunalle emme uskaltautuneet railojen pelossa. Matkaa rantaan oli noin 500 metriä. Kelkat parkkiin pienelle kukkulalle ja sitten lounaalle tai ennemminkin silmät sumeina tarkkailemaan jääkarhuja - täällä niitä on nähty.

Kyllä, siellä se on pötköttelemässä jääkimpaleiden seassa. Nähty todistettavasti elossa. Muutama kuva löytyy, kun hän ystävällisesti nosti katsettaaan meidän suuntaan. Lähemmäksi emme voineet mennä, koska Spitsbergenin säännöt kieltävät villielänten seuraamisen. No tärkeintä oli, että tämä on nähty. Kotimatkalla törmäsimme vielä hyviin jälkiin, jotka olivat suhteellisen tuoreita. Tassun koko oli kieltämättä VALTAVA.

Rahapussinen on suunnilleen savukeaskin kokoinen - valitettavasti se ei ole paksuudeltaan samaa kaliberia. Niin, että suurehko nalle on tästä tallustellut. Myös pesimäpaikat olivat oppaiden mukaan jossain tässä lähettyvillä, joten varuillaan piti koko ajan olla, etteivät nallet tallustele seuraavan jääkimpaleen takaa vastaan.

Kun nalle sitten oli tavattu, oli aika suunnata moottorikelkkojemme nokat kohti kotia. Kiersimme vielä jäätikön toista reunaa. josta löysimme luonnon muovaamia jääveistoksia lisää. Auringon paistaessa paineessa syntynyt jää muuttuu uskomattoman siniseksi. Jälleen kerran WOW-efektiä tarjoilla maalaispojalle. Tämä reissu on kokonaisuudessaan tarjoillut melkoisen elämyksen.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä muutamassa katsomisen arvoisessa paikassa, kunnes kuuden aikaan illalla saavuimme Longyerbyeniin. Kuljetus hotellille ja pikainen puhdistautuminen, nälkä alkoi olla nimittäin melkoinen, kun olin sitten lounaankin ajan keskittynyt tuon nallen metsästämiseen ja syönyt vain murto-osan tarjoilla oleesta ruuasta. Samalla reissulla ollut norjalainen tuttavani lähti matkaan. Koska olimme melkoisen puhki molemmat, päädyimme taksikuljetukseen kylälle ja takaisin. Eipä tarvinnut muutaman olusen ja mahantäytteen jälkeen paljon unta odotellaa - taaskaan.

Huomenna olisi sitten viimeinen päivä. Tosin sinnekin on ladattu kamera valmiiksi. Aamulla ei siis ole aikaa jäädä lekotteleman vaan ajoissa aamiaiselle ja ulkoilemaan.

Tiistai 1.4.2014

Reippaastihan se päivä taas alkoi aamiaisella jo ennen kahdeksaa. Pakkasta näytti alakerran mittarissa olevan -18 astetta, joten lämpimästi oli päälle laitettava. Aikomukseni oli kiivetä vanhan hiilikaivoksen suulle Nybyenin ja Longyearbyenin välissä. Haastetta puhkeutumisessa oli, koska kiipeminen erittäin jyrkkää rinnettä aiheuttausi aivan varmasti muutaman hikipisaran. Ylhäälle päästyäni taas olisin aika lailla paikoillani, joten silloin pitäisi saada läpöä pysymään vaatetuksen sisällä.

Matkaan siis, muiden reppu selässä vaeltavien sekaan. Puoli yhdeksän maissa lähtivät näköjään myös yliopiston opiskelijatkin liikenteeseen kohti viisauden sanoja. Minä poikkesin heidän reitiltään puolessa matkassa ja aloitin tarpomisen kohti ylhäällä häämöttävää rakennelmaa. Ja toden totta, hikikarpaloita oli vieritetty jokunen ennen kuin saatoin saadan lautaa jalkojeni alle. Pieni tuuletus oli paikallaan ja toki hengityskin piti saada aloilleen ennen kuin tartuin kameraan. Rakennus oli vanha lastaus paikka, jossa vaijereiden varassa olevat hiilivaunut lastattiin ja siirrettin kuljettimelle kohti alhaalla olevaa satamaa.

Varsin mielenkiintoinen paikka. Rakennuksesta löytyi edelleen hyvässä rasvassa olevat ratastot ja apumoottorit. Niinpä siinä vierähti toista tuntia kuvatessani vain tuota rakennusta. Huone piti luovuttaa klo 11, joten kiire takaisin hotellille alkoi painaa. Alastulo olikin huomattavasti helpompaan, koska lumi oli suhteellisen pakkautunutta, pystyin kävelemään kantapäillä suhteellisen tukevasti. 

Reissu on aina pieniä yllätyksiä täynnä. Tällä kertaa putkimies oli sulkenut hotellin vedentulon, joten suihku meinasi jäädä väliin. Onneksi ystävällinen siivooja antoi jatkoaikaa ja ehdin hyvin pakata tavarani ennen veden palautumista. Bussi tuli hakemaan lentokentällä klo 13, joten puolitoista tuntia päätin kuluttaa paikallisessa kulttuuri ja kädentaito talossa. Tällä paikalliset saivat tuottaa ja myydä tavaroitaan ja valokuviaan. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka - täältä saat myös hyviä tuliaisia.

Sitten bussiin ja kohti lentokenttää. Kenttäkuljetus on todella kätevä tapa päästä kentätä pois ja kentälle majoituitpa sitten missä tahansa. Bussi kiertää kutakuinkin kaikki hotellit, joita ei toki ole montaa, ja matka maksaa n. 60 NOK. Kenttä rutiinit sujuivat varsin joustavasti ja tuotapikaa olin odottelemassa vartin myöhässä tulevaa konetta. Kaikki kyytiin ja kohti Tromssaa. 

So long Svalbard, see you soon! (Longyerbyen jää tuohon siiven etupoulen laaksoon)

Norjalaiseen kummallisuuteen kuuluu, että Svalbardiin mennessä ja sieltä tullessa kaikki poistetaan koneesta käsimatkatavaroineen päivineen ja sinun on mentävä tullin läpi uusiin turvatarkastuksiin ja palattava tämän jälkeen portiilli takaisin mahdollisimman pikaisesti. Mennessä ei tarvinnut ottaa ruumassa olevia laukkuja, mutta tullessa nekin tulivat hihnalle. Jos olet menossa Norjan ulkopuolelle ja laukkusi on selvitetty määränpäähän, se pysyy tällä pysäkillä ruumassa. Melkoista vatvomista, mutta niin on tehtävä kuin käsketään. Siis takaisin koneeseen odottamaan lähtöä, jota ei sillä koneella sitten koskaan tullut. Kone parka oli tullut siltä osin matkansa päähän ja jäimme odottamaan SAS:n seuraavaa siirtoa. Saivat pikaisesti Trondheimin koneen meitä kuljettamaan, joten lento teki ylimääräisen mutkan Oslon kautta määränpäähänsä. 

Oli siis hyvinkin selvää, että tänään ei kotiin mennä - huomenna sitten. Oslossa oli melkoinen kuhina, kun ihmiset selvittelivät lentojaan. Tosin tässä kohtaa täytyy antaa SAS:n henkilökunnalle kiitos organisoidusta tiedottamisesta. He kysyivät vain määränpään minne olit menossa ja samaan hengenvetoon toli tieto siitä millä koneella pääsee aamulla eteenpäin. Siis lentokenttähotelliin yöksi ja aamulla vaille viisi herätys, pomppu Tukholmaan ja Helsinkiin, josta viimeinen hyppy Jyväskylään.

Keskiviikko 2.4.2014

Josko nyt pääsisi sitten kotiin. Rivakka lähtö, hotellihuone oli tosin huikean hieno, mutta neljää ja puoltatuntia enempää siellä ei tullut vietettyä. Oslon kenttä oli sen verran tuttu, ettei siellä tarvinnut paikkoja etsiä aikaa siis jäi runsaasti vielä portillakin, vaikka lähdinkin hotellilta 40 min ennen lennon lähtöä. Matkustajat koneeseen ja nokka kohti Tukholmaa.

Vajaa tunti ja taas keräiltiin kamoja seuraavaa siirtoa varten - tähän alkaa jo tottua. Kohti Helsinkiä matkamiehen mieli.

Lennnon loppulla, juuri enen laskua, alkoikin sitten tapahtua. Vieruskaverini putosi hervottomaksi ja menetti tajuntansa, onneksi vain hetkeksi. Tosin sälli taisteli tajunnan rajamailla koko ajan. Siinä alkoi sitten cabinin henkilökunta kuskata pulloa jos toistakin, vähän happinaamaria ja verenpainelaitetta. Kaveri käytävälle makuulle ja happea naamariin, siitä se virkoaminen alkoin. Vielä ehti vieruskaveri istumaankin ennen kuin pyörät osuivat kenttään. Lopulta kaikki kävelivät omin jaloin koneesta ulos. Hienosti hoisi henkilökunta tilanteen.

Sitten se viimeinen take off tällä reissulla...

Hyvää kevättä kaikille.

iJ